Vietän kaksi viikkoa Normandian maaseudulla, Tichevillessä, joka on suunnilleen kolmen talon, kirkon ja hautausmaan muodostama kylä. Olen ruokkinut kalkkunoita, valmistanut appelsiinimarmeladia ja havahtunut kirkon manuaalisesti toimiviin kelloihin aamuseitsemältä. Iltaisin olen valvonut liian myöhään, kokannut kasvisruokaa yhden amerikkalaisen ja kiinalaispariskunnan kanssa, juonut halpaa viiniä ja palellut lämpöpuhaltimen vieressä kynnenaluset täynnä multaa. Sadan hehtaarin puutarhassa kasvaa jokaista kuviteltavissa olevaa vihannesta, kalkkunat pulputtavat aitauksessaan ja Cassis-likörin mukaan nimetty lammas pureskelee laiskana ruohoa pihan perällä.
Vapaapäivinä teen retkiä muualle Normandiaan, joka on helmikuisilta väreiltään vihreänruskea. Laiduntavat kotieläimet, siideritie-kyltit, pikkuruiset kylät joista tulkitsen niin englantilais- kuin alsasilaisvaikutteitakin. Leipomot ja hedelmäkaupat. Automatkalla kohti Eretatia ohitamme Le Havren massiivisen teollisuusalueen harmaudessa savuttavat piiput ja ylitämme Seinen pitkin Euroopan pisintä riippusiltaa. Eretatin ainoa nähtävyys lienevät meren kaariksi syömät kalliot, mutta riittäähän niissä ihmeteltävää. Rantaa peittävät pyöreiksi hioutuneet pikkukivet ovat haluttuja matkamuistoja, mutta kyltti kieltää niiden poimimisen. Ne suojelevat rantaa eroosiolta ja pikkukaupunkia vedenpaisumukselta. Meri ja taivas ovat toista kuin välimeren rannalla, usvaa ja harmaata pumpulia.
Pyöräretken päässä Tichevillestä sen sijaan sijaitsee melkein Euroopan suurin buddhalainen temppeli. Melkein siksi, että uudesta Dalai Lamankin hyväksymästä temppelirakennuksesta on olemassa vasta perustukset. Vanhan temppelin tiloissa ja kultahattuisessa peltojen keskeltä pilkottavassa Stubassakin oli kuitenkin kummastelemista.
Harhailen hiukan hermostuneena autiossa temppelikylässä, kuulen vain tuulen ja omat askeleeni soralla. Näihin valkoisiin asumuksiin voi tulla kuuden kuukauden ajaksi kokeilemaan buddhalaista elämäntapaa.
Lopulta päädyn päärakennuksen aulaan, jossa kohtaan avuliaan munkin, joka kehotti ottamaan kengät pois ja astumaan sisään temppeliin. Suitsukkeen tuoksu ja ruokakasat, tunnen itseni varovaiseksi kuin ääriään myöten täytetyt kupit alttarin reunalla.
Paluumatkalla koen Normandian sään äkkipikaisuuden, ajan harhaan, pysähdyn juttelemaan lehmille ja tulen raekuuron pistelemäksi. Enkä voisi olla tyytyväisempi.
Kolmannen ja viimeisen vapaapäiväni vietän Alenconin pikkukaupungissa, joka on niitä harvoja paikkoja joihin Tichevillestä pääsee bussilla. Teen amerikkalaisen yllyttämänä audio-kierroksen kaupunkiin ja huvitan jopa itseäni. Suurin turistiatraktio, pitsimuseo, on tietysti kiinni maanantaina.
Tässä linnakkeessa tapahtui jonkin sortin kidutusta 2. ms:n aikana...
Nautin lounaan periranskalaisessa jazz-baarissa, edessäni kirja, merenherkkurisottoa, lasi viiniä ja suuri ja makea créme brûlee. Vapaapäivän paras hetki!
Ennen bussiin nousemista, juon viinilasini ja luen Le Revolution-sanomalehteni tässä hassussa tabac-baarissa, jossa raviveikkaajat kokoontuvat pelaamaan ja kovaäänisesti keskustelemaan.
Talvinen Normandia ei varmasti ole mitään verrattuna kesä-Normandiaan, mutta en vaihtaisi tätäkään kokemusta mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti